Me lähdetään vuodeksi Tansaniaan!
Tai tarkemmin sanottuna kymmeneksi
kuukaudeksi. Tämä blogi on perustettu, jotta voitte seurata nyt alkuun tätä
projektia ja matkan järjestelyjä ja sitten elokuusta kesäkuuhun meidän elämää
Dar Es Salaamin kaupungissa, Tansaniassa. Tässä ensimmäisessä tekstissä haluan
kertoa miten tähän päätökseen oikein päädyttiin. Tämä on luultavasti myös
kaikista tulevista teksteistä pisin ja visuaalisesti tylsin. :D Mutta älä
pelästy, kyllä niitä kuviakin tulee, enkä varmasti jaksa kirjoittaa näin pitkiä
tekstejä jatkossa.
Kuten monet varmasti tietävät, niin me olimme Mombasassa, Keniassa kaksi
viikkoa hiihtoloman aikoihin. Se matka todella muutti meidät. Meillä, Simonilla
ja minulla on ollut lähetystyö aina lähellä sydäntä, ja Raamattukouluaikoina
ajattelin, että me lähdetään jonnekin ihan puskiin kääntämään Raamattua tai
muuta jännittävää ja uhkarohkeaa. Perheenperustamisen ja Suomeen asettumisen
myötä on into vähän laantunut, vaikka sitä välillä onkin ajatellut, että tätäkö
tämä nyt sitten on, tämäkö on meidän elämän tarkoitus? Niin kuitenkin on
tuntunut aika mukavalta olla ja elää ihan normaalia elämää. (Vaikka sillä
varmasti on ollut myös oma tarkoituksensa ja tehtävänsä.) Eikä näitä lapsiakaan
voi niin vain siirtää paikasta toiseen. Tulee juurettomuutta ja kaikenlaista.
Ja entä turvallisuus? Siellä lähetysmaissahan on vaikka mitä eläimiä, sairauksia,
terrorismin uhkaa ja vaikka mitä.
Neljä vuotta sitten meitä pyydettiin opettamaan Raamattukouluun Dar Es
Salaamiin. Ehdotus tuntui jännittävältä, ja me vähän innostuimmekin asiasta.
Mutta meidän ensimmäinen lapsi oli juuri aloittamassa koulua, me olimme
ostaneet talon ja odotimme neljättä lasta, joten ajankohta oli vähän huono.
Lisäksi en varsinaisesti ihan rehellisesti sanottuna edes halunnut lähteä
mihinkään - en ainakaan Afrikkaan.
Viime kesänä, kun näimme Piaa ja Kirsiä (lähetystyöntekijät Keniassa ja
Tansaniassa), kysyi Kirsi taas, että koska me tulemme käymään. Itse aina vähän
välttelin näitä kysymyksiä ja vastasin mielellään, että mietitään ja
rukoillaan. Mutta viime kesänä me (tai oikeastaan Simon) sanoimme, että jos me
nyt vaan päätämme että tulemme, vaikka hiihtolomalla. Totuushan on että jos
vain mietitään ja rukoillaan ilman että päätetään mitään, niin hyvin harvoin
myöskään päästään minnekään. Mahdollisuutta lähteä ja rahoja siihen aika
harvoin vain yhtäkkiä on tilillä. Joten me päätimme lähteä. Samalla päätimme
myös säästää ja peruuttaa kaikki kesälomasuunnitelmat ja suuremmat remontit. Se
tuntui silloin aika kovalta uhraukselta. Varsinkin kun itsestäni tuntui, että
olisin paljon mieluummin laittanut rahat johonkin muuhun, tai vaikka lähtenyt lomamatkalle
jonnekin ihan muualle. Mutta samalla tiesin, että Jumala halusi meidän lähtevän
Keniaan.
Aika kului ja me saimme ostettua lentoliput ja säästettyä aika paljon
rahaa. Loppuvaiheessa meille tuli kuitenkin autoon aika iso remontti ja
esimerkiksi rokotuksiin meni aika paljon enemmän rahaa kuin mitä olimme
ajatelleet, ja taloudellinen tilanne tuntui lähes ylivoimaiselta vielä viikko
ennen lähtöä. Mutta ihan viimeisinä päivinä saimme tukea eri ihmisiltä, siis
ihan rahaa, niin että pystyimme lähteä hyvillä mielin laskut maksettuina.
Saimme myös vaatteita, aurinkorasvaa ja paljon rohkaisevia sanoja. Yksi minulle
tärkeä asia oli tekstiviesti. Yksi ystäväni oli rukoillut meidän matkan
puolesta ja nähnyt lukon ja avaimen, ja koki, että Jumala halusi sanoa minulle,
että Hän tulee avaamaan jotain minun sydämessä ja että tulen tietämään, mikä on
Jumalan kutsu minun elämääni. Nämä oli suuria sanoja ja "kätkin" ne
sydämeeni.
Matka oli huikea, me näimme ja koimme paljon ja lämpö tietysti oli
jotain aivan sanoinkuvaamatonta ja ihanaa, useimmiten. Matkan aikana mietin
ystäväni viestiä. Mutta vahvimmin se oli mielessä hetkenä, jolloin tuntui, että
olin vain yksin lasten kanssa kun mies sai käydä kokouksissa ja sen lisäksi jäi
juttelemaan kadullakin ihmisten kanssa Jeesuksesta. Ja se mitä ajattelin, oli
että ehkä tulin sinne asti tietämään, että ainakaan lähetystyöhön en halua
lähteä... Ajattelin myös vähän kauhistellen välillä, että toivottavasti Pia ja
Kirsi eivät nyt ajattele, että me siksi ollaan tultu, että me haluttaisimme
tulla takaisin.
Matkan viimeiset päivät asuimme erään perheen luona ja tämän perheen
äidin, Carolinen kanssa kävimme hyviä keskusteluja. Eksyimme juttelemaan mm.
siitä, että jos tulisimme sinne lähetystyöhön. Kerroin hänelle, miten vaikeaa
meidän olisi järjestää lähtö, kun meillä on talo, auto ja kouluikäisiä lapsia.
Mutta katsotaan, jos se on Jumalan tahto, sanoin. Tämä nainen sanoi kuitenkin
jotain, mikä todella jäi mieleeni. Hän sanoi suunnilleen näin, että
"...jos odotat, että onko jokin 100%
Jumalan tahto,
voit saada odottaa koko elämäsi.
Jos tahdot
jotain, niin toimi."
(Tottakai
Jumala voi ilmoittaa tahtonsakin, mutta totta myös se, että Jumala vaikuttaa
meidän tahtomiseen ja tekemiseen ja toisaalta varmasti estäisi meidän
toiminnan, jollei se olisikaan Hänen tahtonsa.)
"Mutta kun en tiedä haluanko", minä vastasin ja tarkoitin,
että en kyllä halua.
Palasimme kotiin, oli kylmä ja ikävä lämpöä. Mutta muuten oli ihan
mukava olla takaisin kotona. Kunnes parin päivän kuluttua se iski yhtäkkiä,
pannuhuoneessa. Se, että tahdoin, tahdoin
takaisin! Ja se ei ollut vain kylmyyden takia, vaan siinä oli jotain erityistä.
Itkin, että haluan takaisin. Pohdin tätä, sitä mitä ystäväni oli kirjoittanut
ennen matkaa ja mitä Caroline oli sanonut, rukoilin ja koin ihan älytöntä iloa:
yhtäkkiä tiesin mitä halusin ja mitä
Jumala halusi minun tekevän. Kaikki pelko turvallisuudesta ja huoli käytännön
asioista oli poissa. Kun sitten kerroin Simonille näistä ajatuksista, hän
kertoi, että samaan aikaan hänkin oli kokenut ihan vastaavaa ja oli aivan
samoilla linjoilla. Niin me kysyimme Kirsiltä, onko jotain mitä me voisimme siellä tehdä, ja hän
vastasi, että Dar Es Salaamin raamattukoulussa tarvitaan rehtoria ja
opettajaa/opettajia. Ja niin me päätimme lähteä sinne.
Vaikka meillä ei ollut yhtään rahaa säästössä, minulla ei tiedossa töitä
kesäksi, talo pitäisi saada vuokrattua, auto myytyä, vuokra Tansaniassa pitäisi
maksaa etukäteen koko ajalta eikä hajua miten lasten koulu järjestyisi, ei
meillä ollut epäilystäkään tästä asiasta eikä suunnitelmien peruuttaminen ollut
edes vaihtoehto. Tuntui aika hurjalta ja uhkarohkealta tällä tavalla vain
luottaa Jumalaan, mutta aika siistiltä myös! Myöhemmin Simon sanoikin, että
suurimman varmuuden hänelle antoi se, että minä, joka yleensä stressaan
kaikesta, en kantanut nyt huolta mistään. Ja ylipäätään se, että halusin
lähteä.
Eli näissä jännittävissä tunnelmissa jäämme odottamaan miten kaikki
järjestyy ja minkälainen vuosi meille on suunniteltuna!
Jos koet, että haluat auttaa meitä tässä projektissa, niin me todella
arvostamme apuasi. Tässä muutama keino, jolla voit auttaa:
- Rukoile mielellään meidän puolesta, että kaikki järjestyy parhaalla mahdollisella tavalla niin ennen matkaa kuin sen jälkeenkin.
- Jos haluat tai tiedät jonkun joka haluaisi vuokrata ison omakotitalon kivalla suojaisalla tontilla Paraisten keskustasta 10 kuukaudeksi, ota yhteyttä.
- Jos haluat ostaa 9-paikkaisen Transporterin niin se on myytävänä heinäkuun lopulla.
- Tarvitsisin hoitolapsia kesäksi tai muuta työtä mitä voi tehdä kotona tai sitten muualla iltaisin ja viikonloppuisin, kaikki ideat on tervetulleita.
- Myös ihan rahallista tukea on mahdollista antaa :)
