sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Oodi tytöille

Sunnuntaina, 17.12. kolmantena adventtina, kun Simon, Robin ja Denise lähtivät Victory Churchin juhlajumalanpalvelukseen, pakkasimme me muut Hannan ja Karoliinan matkalaukut autoon ja suuntasimme lentokentälle. Tunnelma oli haikea, kun ajelimme tytöille viimeistä kertaa meidän kotitietä, Tegetan ostoskeskuksen ja muiden niin tutuiksi käyneiden paikkojen ohi. Kun sitten (pienten seikkailujen jälkeen) pääsimme lentokentälle ja halasimme Hannaa ja Karoliinaa vielä ja katsoimme, kun he menivät sisälle, tuli siinä kyllä kyynel silmään. Belinda sanoikin, että ”mä kyllä sit itken autossa”. Se taisi autolle kävellessä jo unohtua, mutta silti.

Kaksi ja puoli kuukautta oli kulunut siitä, kun haimme tytöt tästä samasta paikasta. Hannaa tunsimme vähän jo entuudestaan, hän kun oli aiemmin meidän mukana myös Keniassa, Karoliinaa tuskin lainkaan. Vaikka molemmat olen tavannutkin jo ihan vauvana. Näiden kuukausien, ehkä kymmenien pelaamisten, tuntien autossa istumisen, monien keskustelujen, yhdessä kokkaamisten, työtehtävien jakamisen, vaatekeskustelujen, iltapalan sumplimisten, upeiden elämysten ja paljon muun jälkeen voin sanoa tuntevani heidät jo aika paljon paremmin. Ja olen siitä todella iloinen! Aivan mahtavia ihmisiä, hyväsydämisiä, sopeutuvaisia, avuliaita ja kovia tiskaamaan. :) Ja ennen kaikkea nuoria neitejä, jotka haluavat elää Jeesukselle!

Molemmat tulivat tosi hyvin toimeen meidän lasten kanssa, vaikka he (lapset siis) välillä kävivätkin hermoille. Ja vaikka he joutuivat istumaan lasten kanssa ahtaasti kuumassa autossa, erityisesti kun meillä oli lainassa viiden hengen auto, ja tytöt istuivat takapenkillä neljän lapsen kanssa! Hanna sanoi itse asiassa vielä viimeisenä iltana, kun istuimme myöhään olohuoneessa, että hän on yllättynyt siitä, miten lasten kanssa voi myös olla hauskaa. He auttoivat Robinin ja Denisen koulussa, tekivät aamupalan monena päivänä, tiskasivat (etenkin Karoliina, jonkun kerran huomasin, etten ollut koko viikkona tiskannut!), laittoivat ruokaa, auttoivat siivoamisessa ja pitivät huolen siitä että kahvia keitettiin tarpeeksi usein. :) Ja kaiken tämän he tekivät ilmaiseksi. Me olisimme kovasti halunneet maksaa heille vaikka ihan pientäkin palkkaa, mutta meillä ei vain ollut yhtään ylimääräistä. Onneksi Hanna ja Karoliina saivat myös lomaa ja matkustelivat sekä Zanzibarille että Mombasaan, Keniaan.

Se, mikä jälkeenpäin harmittaa, että vaikka ajatuksena oli pitää kotona aamu- tai iltahartauksia/kokouksia, niin se jäi ja unohtui. Meillä oli kyllä hyviä ja antoisia keskusteluja hengellisistä asioista, mutta varsinaiset hartaudet jäivät. Kerran he myös olivat mukana Raamattukoulun avointen ovien päivässä (toinen kerta me valitettavasti unohdimme...) ja Karoliina pääsi kerran mukaan sairaalaan rukoilemaan. Näitäkin olimme ajatelleet, että ehtisimme enemmän, mutta yhtäkkiä vain aika loppui kesken. Harmittaa myös, että unohdimme treenata Hannan ruotsia. Meidän piti joka päivä harjoitella yksi lause, mutta se tyssäsi ehkä viikon jälkeen... Ja sekin harmittaa, että en tiedä osasinko tarpeeksi näyttää kiitollisuuttani tästä kaikesta, koska niiiiin kiitollinen olen. Uskon kuitenki , että tämä aika oli heille tärkeä ja tiedän, että näillä nuorilla naisilla on mahtava elämä edessä. Rukoilen Jumalan täydellisten suunnitelmien toteutumista teille rakkaat Hanna ja Karoliina, kaikkiin pohdintoihin tulevaisuutta koskien, teillä on upea tulevaisuus edessä! Loistakaa Jumalan valoa, missä ikinä liikutte! 





























tiistai 9. tammikuuta 2018

Moshi ja Kilimanjaron vesiputous

Maanantaina 11.12. pakkasimme ja starttasimme auton, suuntana Moshi ja Kilimanjaron vesiputoukset. Olimme alkujaan suunnitelleet lähteä safarille, mutta päädyimme loppujen lopuksi vesiputousreissuun, ja voin näin jälkeenpäin kaikkien puolesta sanoa, että kyllä kannatti! Matka oli pitkä, lähdimme 10.30 ja kun olimme perillä, oli kello lähes 11 illalla. Ajomatka sujui silti yllättävän hyvin, ja maisemat olivat upeat, ja illalla tähtitaivas aivan uskomattoman kaunis. Matkalla ostimme ananasta valmiiksi pilkottuna ja kerran pysähdyimme syömään. Muuten yritimme pitää pysähdykset vähinä ja lyhyinä. Lisäksi tietysti poliisien pysäytykset. Molempien matkojen aikana sai Simon yhteensä kolmet ylinopeussakot, joista viimeisiä ei tosin tarvinnut maksaa, koska poliisilla ei ollut antaa kuittia.












Hotelliyön ja -aamiaisen jälkeen aloitimme 30 kilometrin matkan vesiputoukselle. Näköalat tulivat ajaessa huikeammiksi ja huikeammiksi mitä ylemmäs päästiin. Kilimanjaron huippu valitettavasti pysytteli pilvessä. Tie oli epätasainen ja välillä pysähdyttiin, että auto saa levätä.






Ylhäällä näkymiä 1365m, eli aika tasan Haltin korkeudelta. Ilma tuntui ohuelta ja jopa viileältä, luonnon hiljaisuus ja rauha uskomattomalta yhdistettynä näihin näköaloihin. Linnut vain lauloivat ja jossain kohdin puro solisi.

Jatkoimme matkaa ja saimme oppaan mukaamme. Auto hyytyi ylämäkeen ja jatkoimme matkaa jalkaisin. Auto olisi muutenkin pitänyt jättää lähistölle, joten meille tuli vain vähän enemmän kävelymatkaa. Yhteen suuntaan patikoimme tunnin verran aivan käsittämättömän kauniissa maisemissa. Ilma oli sopivan lämmin kävellä, ja näkymät tosiaan niin huikeat, että koko ajan sai pysähtyä ottamaan kuvia. Kuviin on tietysti vaikea saada vangittua sitä koko tunnelmaa, korkeus- ja syvyyseroja, tuoksuja ja ääniä, mutta toivottavasti niistä välittyy jotain siitä mitä me koimme.


Haistellaan kahvipapuja







Masai, joka osasi sanoa suomeksi "mitä kuuluu?" ja "hyvää"

Kengät tehty moottoripyörän renkaista,
ovat kestäneet kuulemma jo kolme vuotta.


Kahvipapujen paahtamista




Perillä putouksella kahlailimme (minä ja pikkutytöt) sekä uimme (muut). Tämän lisäksi, tai ehkä pitäisi sanoa toisin päin, mutta pidimme pienen kastetilaisuuden! Robin ja Denise olivat pitkään jutelleet, että haluaisivat käydä kasteella, ja nyt toteutimme nämä toiveet siellä vesiputouksen jäätävässä vedessä, veden kohistessa, pisaroiden kastellessa kamerat ja katsojatkin. Sinne jäi Robinin ja Denisen vanhat (vaikkeikaan niin vanhat) elämät ja paluumatkalle lähti uudet ihmiset!









Upeampaa kastepaikkaa saa kyllä hakea! 

Pienempiä jalkoja – ja ihan omiakin – alkoi paluumatkalla jo vähän väsyttää emmekä olleet syöneetkään aamupalan jälkeen mitään koko päivänä, mutta hienosti jaksoivat kaikki koko matkan takaisin autolle. Autolla huomasimme (tai olimme jo autolta lähtiessä huomanneet), että auton eturengas oli aika tyhjä. Saimme sen pumpattua kylässä ja ajoimme, tällä kertaa parempaa reittiä takaisin Moshiin. Tässä vaiheessa oli aurinko jo laskenut ja kaikille alkoi olemaan kova nälkä. Löysimme kivan ravintolan, missä vietimmekin seuraavat tunnit ja mistä lähdimme yhtä kokemusta rikkaampina. 


Alkuun saimme ruokalistat, miltä valitsimme ja tilasimme ruuat: viisi hampurilaisateriaa, pippuripihvi ja kaksi kala-annosta. Hetken päästä tultiin meille ilmoittamaan, että ei ole hampurilaisia eikä toista tilattua kalaa, ei myöskään pizzaa, mikä olisi ollut varavaihtoehto. No, saimme valittua kanaa ja riisiä ja vähän muuta tilalle, ja sitten vain odottelimme. Odottelimme ja odottelimme. Ja odottelimme. Yhteensä kaksi tuntia! Välissä tuli jopa paikan omistaja pahoittelemaan ja kyselemään haluammeko lisää juotavaa odotellessamme. Simon ehdotti, jos vaikka saisimme pari limsaa kun olimme joutuneet niin kauan odottamaan. No, saimme ne. Ja lopulta myös ruoka-annokset, jotka olivat kyllä todella hyvät ja maukkaat. Laskun kanssa koimme uuden yllätyksen. Tarjoilija oli kirjoittanut meille laskun, missä oli samat hinnat kuin ruokalistassa, mutta omistaja oli kirjoittanut tuplahinnan ja ympyröinyt sen. Maksoimme tarjoilijan laskeman hinnan, annoimme hänelle tippiä rehellisyydestä ja lähdimme hotellille nukkumaan.

Keskiviikkona oli tarkoituksena lähteä ajoissa matkaan, mutta meidän piti ensin selvittää hotellin hinta, koska yllättäen sielläkin pyydettiin tuplahintaa. Saimme sen onneksi selvitettyä, niin että maksoimme alkuperäisen hinnan. Tämän jälkeen meidän piti vaihtaa rengas, jossa oli reikä. Siinä meni jonkin aikaa, ja vielä ajattelimme pikaisesti käydä katsomassa matkamuistoja. Se on todellinen farssi: kävimme eri kaupoissa, missä samat myyjät seurasivat perässä ja antoivat samoja hintoja (vaikka toisen liikkeen piti olla edullisempi kuin ensimmäisen), he eivät suostuneet kertomaan yksittäisten esineiden hintoja, vaan periaatteena oli kerätä tiskille kaikki mitä haluaa, niin sitten annetaan ”hyvä hinta, paikallinen hinta, ei ylimääräistä, koska ymmärrämme, että asutte täällä ettekä ole turisteja”. No, loppujen lopuksi saimme ottaa pois yli puolet valitsemistamme tavaroista, sen verran oli hintava paikallinen hinta. Vähän jäi kyllä huono fiilis näistä syistä Moshista... Vaikka muuten oli kaunista ja kivaa.

Kun lopulta pääsimme matkaan, oli jo iltapäivä. Ajelimme ja pysähdyimme syömään. Ruokatauon jälkeen, auringon jo laskettua oli minun vuoro ajaa. Ehdin ajaa ehkä muutaman minuutin, kun tapahtui jotain. Ajoin rautatien yli, pimeässä en ehtinyt huomata sitä ajoissa ja ajoin ilmeisesti juuri huonosta kohdasta. Kuului rysähdys ja pam, vasemman puolen molemmat renkaat olivat rikkipuhki. ”Tämä ei ole todellista!”, oli ensimmäinen ajatus. Hetkessä tuli läheisestä kylästä ihmisiä auttamaan ja katsomaan. Se on täällä kyllä ihanaa, että aina on apu lähellä! Miehet hakivat tunkin ja alkoivat ottaa renkaita pois. Ja juuri kun ajattelin, että tämän pahemmaksi ei voi mennä, niin Simon tuli kertomaan, että miesten tunkki oli lipsahtanut ja tehnyt reijän bensatankkiin/filtteriin, ja bensaa valui maahan aika runsaasti. Murehtiminen ei yleensä auta, eikä siitä tässäkään tilanteessa ollut hyötyä. Simon lähti kylän miesten kanssa viereiseen kylään ostamaan uusia renkaita, ja sillä aikaa me vietimme aikaa kylässä, missä 10-20 lapsen ryhmä seurasi meitä, mainosti ruokaa, halusi heistä otettavan kuvia, rakastui Deniseen ja halusi antaa pusuja. Kylässä oli biljardipyötä, ja Hanna pelasi erän yhden paikallisen kanssa. Robin pelasi tammea toisen pojan kanssa. Suomelle tuli häviö molemmissa lajeissa, mutta sillä ei onneksi ollut väliä. Ostimme paistettua kalaa, limsaa, vettä, mandaazeja (paikallisia mauttomia munkkeja) ja hengailimme kylässä kunnes puoli yhdeltä yöllä auton renkaat sekä bensatankki oli korjattu! Simonin haettua Johanneksen evenkeliumeja kaikille halukkaille, jatkoimme matkaa. Hetken kuluttua oli kuski kuitenkin niin väsynyt, että nukuimme ”hetken aikaa” autossa. Loppujen lopuksi heräsimme aamukuudelta! Tosin Hanna ja Karoliina eivät olleet juurikaan nukkuneet... Ilmastointi unohtui päälle, ja kun olimme lähdössä, oli autosta akku loppu. Saimme tälläkin kertaa onneksi apua nopeasti, ja pian saimme auton käyntiin ihan tavallisten sähköjohtojen avulla. Niin ajelimme sitten kotiin ilman enempiä seikkailuja, ja olimme perillä puolen päivän aikaan. Hyvin väsyneinä! Puolentoista tunnin päästä lähdimme vielä Suomi-kouluun, josta tulimme kotiin vasta illalla, mutta ei siitä enempää tällä kertaa.







Ihana oli huomata, miten Jumala piti meistä huolta siellä kylässä ja muutti kaiken iloksi, vaikka olo oli aluksi kaikkea muuta kuin iloinen. Toisaalta siinä täytyi kyllä itsekin tehdä päätös olla positiivinen eikä jäädä itsesääliin rypemään. Loppu hyvin, kaikki hyvin.



keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Joulukuun kiireitä


Joulukuu on tunnetusti kiireistä aikaa. Tänä vuonna meillä ei ole lasten harrastuksia ja joulunäytöksiä, koulun tai kerhon joulujuhlia eikä juurikaan opettajia muistettavana, niin joulukuun ensimmäinen viikko oli kuitenkin melkoista minuuttiaikataulua, muistamista, järjestelyä, lyhyitä yöunia ja väsymystä. Raamattukoulussa oli viimeinen viikko ennen joululomaa, ja oli minun vuoroni olla opettamassa, aiheesta Johanneksen evankeliumi. Uskomatonta, miten ihminen ei opi virheistään eikä osaa tehdä asioita ajoissa! Tai siis tämä ihminen nyt tässä asiassa ainakin. Siitä lähtien kun opetin viimeksi raamattukoulussa, olen suunnitellut, että tämän kurssin suunnittelen hyvissä ajoin. Mutta niin siinä vain kävi, että yötöiksi meni. No, ehkä ensimmäisen päivän opetuksen suhteen onnistuin, mutta muuten olen sekä iltapäivät että myöhäiset illat istunut parvekkeella suunnittelemassa seuraavaa päivää. Simon tuli onneksi apuun ja valmisteli muutaman kappaleen täällä toimistolla samaan aikaan, kun opetin luokassa. Oli muutenkin kivaa lähteä Simonin kanssa yhdessä raamattukoululle aamuisin, ja tytöt hoitivat lasten koulun ja ruuan (ja hyvin pitkälti kaiken muunkin).

Simon lähti maanantaina koulun jälkeen maksamaan viimeisen osan meidän autosta sekä sen korjauksen, joihin saimme lisää maksuaikaa aiemmin, kun meiltä oli kadonnut rahaa tililtä. Ex tempore lähdin minäkin mukaan ja saimme hetken yhteistä aikaa. Ostimme vähän joululahjoja ja meille lisää tuulettimia! Täällä on nyt niin kuuma, että nukkuminen ilman tuulettimia on mahdotonta. Tarkoituksena oli hankkia ilmastointilaite, mutta totesimme, että tuuletin toimii tarpeeksi hyvin ja on huomattavasti edullisempi. Ajatuksena oli käydä yhdessä syömässä, mutta kaupan kassalla päätettiinkin hakea nopeasti jäätelöt pakastealtaasta ja ajaa Slipwaylle syömään ne ja katsomaan auringonlaskua. Kiirettä piti, koska aurinko oli jo laskemassa ja jätskit sulaa tropiikissa aika nopeaa. Parkkipaikalta poispääsyyn tarvitsimme 1000 shillingin setelin, mitä varten kävin nopeaa viereisessä "leipäkaupassa" ostamassa leipää, jotta saimme tarvittavan rahan ja pääsimme pois. Kun saavuimme perille, oli aurinko jo ehtinyt laskea ja jäätelöt hyvin pitkälti sulaa, mutta kaunista oli kuitenkin, ja kyllä se sulanutkin jätski on hyvää!





Lapset olivat jo nukkumassa, kun tulimme takaisin! Lapsilla (ja tytöilläkin) oli mennyt sillä aikaa tosi kivasti, isommat varsinkin olivat ihan innoissaan, kun saivat olla ilman isiä ja äitiä koko päivän!

Tiistaina emme tehneet mitään erikoista, minun päivä kului Raamattukoulussa ja seuraavaa päivää valmistellen, mutta keskiviikko olikin juhlapäivä, nimittäin 6.12. ja Suomen 100-vuotispäivä! Me täällä emme ehkä päässeet ihan samaan fiilikseen kuin koto-Suomessa, mutta juhlimme mekin. Lapset saivat tietysti pitää vapaapäivän koulusta ja olivat kaikki valinneet sinivalkoiset vaatteet päälle. Simon piti Raamattukoulun aamuhartauden Suomesta ja luki mm. Kyösti Kallion radiossa pitämän puheen/rukouksen. Illaksi olimme Simonin kanssa saaneet kutsun Suomen suurlähetystöltä itsenäisyyspäiväjuhlaan. Sain luvan vaihtaa avecini Hannaan ja Karoliinaan ja niin me lähdimme juhliin kolmestaan. Simon oli oikein tyytyväinen, että sai jäädä shortseissa kotiin, ja tytöt osasivat arvostaa juhlia ehkä kymmenen kertaa enemmän. Juhlissa oli noin 200 vierasta, osa ihan tavallisia suomalaisia, osa ”tärkeämpiä” ihmisiä, kuten eri suurlähetystöjen edustajia. Puutarha oli valaistu mahtavilla valoilla, ja saimme kuulla niin Maamme-laulun kuin Finlandia-hymninkin. Tarjoilijat kulkivat väkijoukossa tarjoillen juotavia sekä erilaista purtavaa, kuten pieniä karjalanpiirakoita, lohirullia, ruisleipiä, ruisshipejä kalatäytteellä, minikorvapuusteja, hedelmävartaita jne. Tapasimme siellä vanhojen tuttujen (Suomi-koululaisten vanhempien) lisäksi myös uusia tuttavuuksia, muita Tanzaniassa asuvia suomalaisia lähetystyöntekijöitä, mikä oli tosi mielenkiintoista! Oli kyllä huikea elämys! Ja kun palasimme kotiin, loisti meidän ikkunalla kaksi sinivalkoista kynttilää.










Torstai oli Suomi-koulupäivä, mutta sen lisäksi ohjelmassa oli Suomen lähetysseuran ja Suomi-koulun järjestämä Kauneimmat joululaulut -tapahtuma Nordic Schoolilla. Sinne oli tulossa myös joulupukki, ja sitä varten piti omille lapsille olla paketti mukana. Isojen koulun aikaan saimme hankittua lahjat ja ehdin vielä paketoidakin ne autossa. Suomalaisten joululaulujen laulaminen yhdessä muiden suomalaisten kanssa oli ihanaa, ja Sylvian joululaulu sai myös ihan uuden merkityksen. Laulamisen jälkeen paikalle tosiaan saapui myös joulupukki ja lapset saivat lahjansa. Lopuksi saimme glögiä ja piparia sekä minikorvapuusteja! Voin kertoa, että maistui taivaalliselta! Vähän niin kuin oltaisiin oltu hetki Suomessa. Ja sitten astuimme taas ulos tropiikin lämpimään iltaan...





Perjantaina oli Raamattukoulun viimeinen päivä. Oppilaat tekivät aamulla kokeen ja korjaamisen jälkeen tulimme meille, missä Simon, Hanna, Karoliina ja lapset olivat tehneet hienoa työtä: siivonneet, tehneet leivät ja laittaneet tarjottavat valmiiksi. Oppilaat saivat Kirsin ja Pian hankkimat ja paketoimat lahjat ja me kiitimme oppilaita sekä henkilökuntaa, ja myös me saimme oppilailta lahjan. On ollut ihana oppia tuntemaan raamattukouluoppilaita, he ovat kyllä mahtavia tyyppejä jokainen! Oli hauska huomata ero myös luokassa nyt ja silloin kun opetin ensimmäisen kerran ihan alussa. Aika on mennyt niin hurjan nopeasti! Raamattukoulu, ja meidän täällä olo on melkein puolessa välissä!







Päätösjuhlan jälkeen retkotimme hetken sohvalla, ihan poikki kaikesta. Kunnes oli aika ryhtyä ajattelemaan seuraavan päivän ohjelmaa. Simon ja Robin lähtivät Mlimanin ostoskeskukseen ostamaan Robinille farkkuja sekä viimeisiä joululahjoja. Me tytöt lähdettiin alakerran opettajan kanssa kampaamoon letityttämään Denisen hiuksia! Kampaamossa oli sähköt pois eikä tuuletus toiminut, joten kampaaja tuli loppujen lopuksi meille, missä hän pihalla ahkeroi Denisen hiusten parissa kolmisen tuntia(!), kunnes oli jo pimeä. Mama ja Bibi Kaylakin tulivat istuskelemaan ja hengailemaan meidän kanssa matolle, ja pikku-Kayla tietysti myös.





Lauantaina 9.12., Tansanian kansallispäivän aamuna lähdimme koko porukalla kohti Suomen residenssiä, missä ohjelmassa oli Suomi-koululaisten perheiden kanssa ensin juhlallinen lipunnosto ja Maamme-laulu. Sen jälkeen tarjoiltiin terassilla kahvit, karjalanpiirakkaa ja suomalaisia karkkeja. Isommat Suomi-koululaiset lukivat meille kirjoittamansa tekstit aiheesta Suomi vuonna 2057. Hienosti uskalsivat kaikki lukea, vaikka joitakin jännitti kovasti. Lopuksi ahtauduimme lähes kaikki residenssin keittiöön, missä lapset saivat leipoa pipareita!





Residenssistä me lähdimme KFC:n kautta Nabothin häihin. Naboth on meidän raamattukoululainen, joka myös asuu meidän pihassa Miken kanssa. Vain pari kuukautta aiemmin olimme saaneet kuulla, että hän on menossa naimisiin, jolloin kyselin heti, että missä meidän hääkutsu?! ”Of course i will invite you!” oli vastaus. Toppuuttelin kyllä heti perään, että vitsailin vaan... Aika kului, eikä kutsyua kuulunut, kunnes ihan samalla viikolla Naboth oli sanonut Simonille, että antaa häiden ohjelman hänelle. Simon oli ihan, että aijaa, ollaanko me kutsuttu?? Näin ikään. Mutta häihin siis päästiin! Niiden oli määrä alkaa neljältä, ja huomasimme matkalla olevamme myöhässä. Vähän olimme saaneet vihiä aiemmin, että afrikkalaiset häät eivät ikinä ala ajoissa... Mutta tuntui silti kurjalta, erityisesti kun sulhanenkin soitteli ja yritti neuvoa, mutta siitä huolimatta me eksyimme ihan täysin. Lopulta Naboth lähetti jonkun meitä vastaan ja pääsimme paikalle viideltä. Kirkossa oli vähän väkeä ja pikkuhiljaa aloimme laulamaan ylistyslauluja ja yksi mies selitti, että tämä vaihe häistä on morsiusparin odottelua. No, sitä se todella oli. Ihmisiä tuli pikkuhiljaa lisää ja kirkko täyttyi. Lopulta saapui myös hääpari. Me olimme juuri käymässä vessassa, ja jäimme katsomaan hetkeksi, kun morsian nousi autosta. Yhtäkkiä emme päässeetkään takaisin sisälle, kun väkijoukko tukki oviaukon. Livahdimme sitten nopeasti etukautta, juuri ennen kuin morsiuspari käveli käytävää pitkin eteen!! No, tilanne oli muutenkin hitusen vähemmän organisoitu ja kaavamainen kuin suomalaisissa häissä... Kirkko-osuuden jälkeen ajoimme juhlapaikalle. Jos suomalaiset häät sisältävät 80% puheita, niin tansanialaisissa häissä se 80% oli musiikkia ja tanssia. Vieraat toivat vuorotellen lahjansa hääparille, TANSSIEN! Sen jälkeen otettiin yhteiskuva hääparin, kaasojen, bestmanien ym. kanssa ja mentiin takaisin istumaan. Kauhulla odotin meidän jäykkien pohjoismaalaisten vuoroa!!! Onneksi meidän seurassa oli myös kaksi raamattukoululaista, joista toinen oli edellisenä päivänä meillä osoittanut olevansa kova poika tanssimaan. Hengissä selvittiin ja sen jälkeen saimme ruokaa, ehkä iltakymmeneltä! Illalla myöhään ajoimme kotiin.



Sunnuntaina kävimme joulujuhla/jumalanpalvelus Coco beachin Christian fellowshipissä, minkä jälkeen kävelimme vielä rannalla etsimässä simpukoita. Ilta vietettiinkin valmistautuen seuraavaan seikkailuun, josta lisää seuraavassa kirjoituksessa.