keskiviikko 9. elokuuta 2017

Matkalla!

Terveisiä Istanbulista! 

Viimeisenä päivänä kotona ehti tulla pieni paniikki ja hiki, kun pakattiin ja siivottiin, kuskattiin tavaraa kaatopaikalle, hoidettiin vielä viimeisiä asioita, muun muassa hankittiin matkavakuutus.
 Ilman apua ei oltaisi selvitty, 
iso kiitos kaikille mukana olleille! 

Tyhjä ja siisti talo jäi sinne Paraisille odottamaan vuokralaisia ja me lähdettiin yhteensä 15 matkalaukun/pienemmän laukun/repun kanssa matkaan. Olo oli haikea eikä kyyneliltäkään vältytty, mutta samalla niin siunattu ja onnellinen. 

Laivaan päästiin jonojen ohi ihan ekana, laukut rullakossa. Ihana yllätys oli ystävät, jotka tulivat vielä vilkuttamaan lähtevälle laivalle ja toiset ystävät, jotka laivareitin varrella olevalla mökillänsä olivat vilkuttamassa nuotion ja lamppujen kanssa. 

Lapset ovat jaksaneet hienosti, vaikka yöunet jäivätkin laivalla lyhyiksi. Nyt odotellaan seuraavaa lentoa ja puoli kolmelta yöllä ollaan perillä Dar Es Salaamissa! 











keskiviikko 2. elokuuta 2017

Talo vuokralle -projekti

Meidän talon vuokraaminen on kyllä ollut jännitysnäytelmä, joka hakee vertaistaan. Se on kuitenkin samalla ollut osoitus Jumalan huolenpidosta ja uskollisuudesta. Tämä asia nimittäin oli meille alusta asti sellainen, mistä emme kantaneet huolta vaan tiesimme, että jos meidän on tarkoitus lähteä Afrikkaan, niin taloasia kyllä hoituu.

Keväällä laitoimme ensimmäiset ilmoitukset facebookiin ja toriin. Meille tuli heti paljon kyselyitä ja aika nopeasti meille oli tulossa katsomaan joku kaveriporukka, ja sen lisäksi jonossa oli perhe ja yhdet kämppikset. Kaveriporukka kävi ja olivat lähes varmoja asiastaan. Seuraavana päivänä he kuitenkin ilmoittivat, että talo on ihana, mutta Parainen liian kaukana Turusta. Jonossa oleva perhe, joka oli erittäin kiinnostunut, ei vastannut viesteihin ollenkaan. Kämppikset kävivät ja lupasivat vuokrata talon. Kunnes jonkin ajan kuluttua ilmoittivat, että toinen ei saanut taloon asumistukea. Kun tämä tieto tuli, en ollut yhtään huolissani, paremminkin huojentunut. Tiesin, että parempaa oli tulossa.

Kerroin monille, miten varma olin siitä, että asia vielä järjestyy. Yhden kerran muistan kyllä rukoilleeni, että "Jumala, sun pitää järjestää tää!" Jossain välissä oli myös yhdet mahdolliset vuokralaiset, joiden kanssa oli paljon viestitelty, mutta he eivät koskaan saapuneetkaan sovittuun asunnonnäyttöön. Pian saimme kuitenkin yhteydenoton perheeltä, jotka tarvitsivat asunnon juuri elokuusta toukokuulle. Olimme varmoja, että this is it! He kävivät katsomassa taloa ja sovimme päivän, jolloin kirjoittaisimme vuokrasopimuksen. Kesti hetken ennen kuin uskalsin hehkuttaa asiasta, mutta kaikki näytti niin varmalta. Kunnes...

Päivää ennen sovittua tapaamista olin töissä, kun Simon soitti että perhe olikin löytänyt toisen asunnon, jossa saisivat asua ilmaiseksi. Lähtöön oli vain kaksi viikkoa aikaa. Itku meinasi tulla ja kiukuttelin mielessäni Jumalalle. Olin vihainen itselleni, että olin ehtinyt hehkuttaa näitä vuokralaisia jo kaikille. Nyt myöhemmin harmittaa, etten voi kertoa pysyneeni viilipyttynä ja luottaneeni Jumalaan edelleen tässä asiassa. Ja ah, kuinka väärässä olinkaan kiukutteluineni. Vähän niin kuin pikkulapsi, joka näkee vain sen yhden hetken, miten juuri silloin harmittaa. Sellaisia me välillä olemme. Kunpa vaan osaisimme luottaa siihen, että Jumala näkee koko kuvan ja paljon pidemmälle tulevaisuuteen. Vaikka toisaalta en usko, että Jumala pelästyy meidän kiukuttelujakaan. 😉

Simon oli heti puhelun saatuaan muistanut Psalmeista paikan, missä sanotaan, että "ei hän (vanhurskas) pelkää pahaa sanomaa". (Tätä hän ei kyllä kertonut minulle. 😂) Ja niin laitoimme uuden ilmoituksen, ja siitä parin tunnin päästä soitti perheen isä, joka haki perheelleen asuntoa nopealla aikataululla. He tulivat saman tien katsomaan (meillä oli Simonin vanhemmat ja sisarukset käymässä ja täysi remontti päällä) ja päättivät ottaa talon. Kuusi (6!) tuntia masentavan puhelun jälkeen oli vuokrasopimukset kirjoitettu!

Vielä ollaan ehditty nauttia ihanasta Suomen kesästä...

...mutta kyllä se syksy vaan lähestyy kovaa vauhtia!

torstai 20. heinäkuuta 2017

TJ20

Tänään jäljellä:

- 20 päivää
- 11,5 työvuoroa minulla
- 7 työvuoroa Simonilla
- 3 Jumalanpalvelusta (joista itse pääsen vain yhteen)
- 12 kaappia + 1 vaatehuone, pakastin, jääkaappi, sängynalusta (ja vähän muutakin) tyhjättävänä
- 12-18 matkalaukkua ja käsimatkalaukkua pakattavana
- 1 huoneen seinät remontoitavana
- 4-5(?) kuutiota puuta sahattavana ja pinottavana
- 1 patteri vaihdettavana
- jotain 25 listaa laitettavana
- 1 parveke rakennettava valmiiksi 
- monta kivaa ihmistä nähtävänä ja vierasta majoitettavana / kahvitettavana
- paljon käytännön asioita ja paperihommia hoidettavana

HUH! Vähän alkaa jo jännittämään..

Jokunen viikko sitten oli meidän seurakunnalla, Elämän Sanalla jokakesäinen tapahtuma. Siellä oli hyviä kokouksia tietty, mutta jotenkin ihaninta ehkä oli ihmiset, joita saatiin tapahtuman aikana kohdata. Jännää oli, kun täytettiin Kirsin ja Pian avustuksella viisumihakemusta ja muita papereita. Nyt ollaan muuten maksettu myös puolet (eli 5kk:n) vuokrasta sekä osuutemme takuuvuokrasta. Saatiin majoittaa myös yksi aivan mahtava pariskunta, johon olemme saaneet tämän projektin myötä tutustua. Lehikoiset, jotka neljä vuotta sitten asuivat kolmen lapsensa kanssa vuoden Tansaniassa ja tekivät samaa työtä, mitä me olemme nyt lähdössä tekemään. Heiltä olemme kuulleet kokemuksia sekä saaneet arvokasta tietoa ja vinkkejä - ja lisää intoa! Jumala myös puhui meille yhdessä kokouksessa puhujan kautta jännittäviä asioita, mutta niistä ehkä lisää myöhemmässä vaiheessa. 😉





Lähtö tuli taas askeleen todellisemmaksi, kun täytimme näitä papereita ja Kirsi samalla puhui puhelimessa Piispan kanssa, joka lähetti meille terveisiä, että olemme tervetulleita.

Ja hei, yksi iso rukousvastaus olemme saaneet: The vuokralaiset ovat löytyneet!! Perhe, joka tarvitsi asunnon juuri tälle ajalle! Me saamme jättää huonekalut paikalleen, mikä oli kovasti toivottua ja he jatkavat puulämmityksellä, mikä myös on iso plussa. Vuokrasopimusta ei olla vielä kirjoitettu, mutta päivä sille on jo sovittu, joten uskallan jo hehkuttaa. 😊

Teetimme meistä tällaisia käyntikortteja:




Oikeastaan teetimme ne seurakunnan tapahtumaa varten, mutta minä mokasin ja siirsin lähetyksen erehdyksessä tapahtuman jälkeiselle viikolle.. Mutta tässä se on nyt nähtävänä ainakin teille kaikille. 😄


keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Viisi viikkoa enää!

Uskomatonta, mutta viisi viikkoa todella olemme vielä täällä Suomessa ja 8. elokuuta vie ensin iltalaiva meidät Ruotsiin, ja sieltä seuraavana päivänä lennämme Turkin kautta Dar Es Salaamiin..! Ihan uskomattomalta tuntuu, että lähes päivälleen vuosi sitten lähetystyöntekijä Kirsi kyseli, että koska tultaisiin käymään Afrikassa ja omaksi yllätyksekseni päätimme siinä Elämän Sanan kahvilassa, että hiihtolomalla tullaan. Eikä meillä ollut hajuakaan mihin se päätös vielä johtaisi. Ehkä hyvä niin, joskus voi olla hyvä, että emme tiedä ihan kaikkea kerralla. :D Jos joku vuosi sitten olisi sanonut minulle, että vuoden päästä ollaan käyty Keniassa ja valmistaudutaan muuttamaan Tansaniaan lähes vuodeksi, niin en olisi varmasti uskonut. Mutta niin se Jumala vaan järjestää asioita!

Isoimmat tavarat veimme jo konttiin (tai varastolle mistä ne tänään pakattiin konttiin), missä lähetetään sairaalatarvikkeita Oasis klinikalle, Mombasaan. Kyllähän siinä tuli tämä taas astetta todellisemmaksi, kun käärittiin banaanilaatikoita, uima-allasta, trampoliinia ja patjoja pakkausmuovilla yhteen. Ihan näinä päivinä lähtee kontti matkaan ja saapuu vasta elokuun lopulla perille Mombasaan, ja meidän tavarat sieltä pikkuhiljaa Tansanian puolelle.

Siinä ne nyt on, perillä nähdään!

Ennen juhannusta kävimme myös koululla hakemassa Robinin ja Denisen ensi vuoden koulukirjat. Vähän alkoi äitiä hirvittämään, kun näin sen kasan, että kaikki se tieto pitäisi olla keväällä lasten hallussa.. Onneksi meille on tulossa ihana au pair, joka voi auttaa lasten koulutehtävissä ja olla tarvittaessa pienempien kanssa, kun isommat opiskelevat. Ja on se vaan helppoa nykyaikana, kun voidaan netin kautta pysyä luokan kanssa samassa tahdissa ja saada apua aina tarvittaessa. Lapset pitävät päiväkirjaa myös sähköisesti niin, että opettaja voi välillä näyttää luokalle kuulumisia.

Tässä nämä kasat. Melkein kaikki jo päällystettyinä. ;)

Lentoliput, meno-paluu on tosiaan ostettu, ja ensimmäinen osa vuokrarahoja, eli 5kk vuokra myös on valmiina. Auto pitäisi paikan päällä ostaa, ja jotain muuta(kin) pientä, mutta eiköhän ne järjesty. Tärkeintä olisi saada vielä meidän taloon vuokralaiset. Meillä on ollut "varmojakin" ehdokkaita, mutta toteutus on kariutunut milloin mihinkin. Ei meillä oikeastaan tästäkään ole huolta, kaikki järjestyy parhain päin, mutta mielellään saa tätä asiaa muistaa rukouksissa. Aiemmin oli puhetta rahallisesta tukemisesta, mutta koska en oikein ole saanut selvää mikä on rahanker(j)uuta ja mihin tarvitaan lupa, niin jos joku kokee, että haluaisi sillä tai jollain muulla tavalla auttaa, niin laita vaikka sähköpostia, niin jutellaan enemmän: annmarie.abrams@gmail.com


maanantai 15. toukokuuta 2017

Orkidea kukkii ja suunnitelmat etenevät




Tässä on miniorkideani, jonka sain ennen kuin muutimme Paraisille. Se kukki viimeksi silloin ja hyvin huonosta hoidosta huolimatta nyt yhtäkkiä ihmeellisesti uudelleen, taas ennen muuttoa. Simon ehdottikin, että ottaisimme tämän mukaan Tansaniaan, ja tulemme takaisin vasta kun se kukkii seuraavan kerran. Meinasin ottaa kuvan tästä taustana toukokuinen luminen maisema. Kuvatekstiksi olisi tullut: "Kaksi merkkiä, että meidän tosiaan on lähdettävä." 😉 Mutta onneksi lumet ehtivät sulaa niin nopeasti, että kuvan ottaminen jäi.

Oli ihanaa huomata kuinka paljon palautetta blogista on tullut ja mitä kaikkea jännittävää on ehtinyt jo sen jälkeen tapahtua. Ensinnäkin itse sain töitä kesäksi, ja myös Simon sai töitä, jotka pystyy sumplimaan minun 3-vuorotyön kanssa niin, että aikaa jää vähän muuhunkin kuin työntekoon, huushollin pyöritykseen ja siihen sumplimiseen. Kaiken käytännön järjestelyn lisäksi tarkoituksena olisi ehtiä tekemään täällä kotona vielä pientä remonttia sekä suunnittelemaan valmiiksi Raamattukoulutunteja. Toiseksi sain (tai tulen saamaan) moninkertaisesti enemmän veronpalautusta kuin olin uskaltanut odottaa. Niin paljon, että se hyvässä lykyssä kattaa koko 10 kuukauden vuokran! Kolmanneksi me ehkä olemme saamassa ainakin osaksi aikaa au pairin. (Shhh, se on vasta suunnitteluasteella, mutta kaikki siihenkin liittyvä on ollut niin jännää ja hienoa, että en pysty olla olematta innoissani enkä malta olla kertomatta!)

Talosta on tullut kyselyjä, mutta vielä toistaiseksi ei olla löydetty vuokralaisia. Autosta on vähän suunnitelmia, mutta katsotaan miten niiden kanssa käy. Siellä asumisesta ollaan tultu siihen johtopäätökseen, että vuokraamme asunnon tai talon kalustamattomana. Se tulee huomattavasti edullisemmaksi, ja paikan päällä on jo jonkin verran kalusteita. Lisäksi Mombasaan on Suomesta lähdössä kontti, jonka kyytiin voimme myös laittaa jotain tavaraa. Ja nyt tarvitsisimmekin vähän teidän apua. Vinkatkaa siis mielellään, jos jollain on tai jos joku tuntee jonkun jolla olisi antaa tai myydä edullisesti seuraavia asioita:

  • matkalaukkuja (nämä saisi takaisinkin ensi kesänä)
  • imuri
  • pyykinpesukone (pienempikin riittää, kunhan toimii hyvin)
  • kattiloita ja paistinpannuja, jotka sopii kaasuliedelle
  • kannettava tietokone
  • kahvinkeitin
  • muuta keittiötavaraa, kuten sähkövatkain
  • jotain kivoja verhoja

Lopuksi vielä kuvia minun Tansania-teemaisesta äitienpäivästäni. 💕 Vuoden päästä ollaan mestareita paistamaan chapatia, nyt oli vielä vähän hakusessa. Mutta hyvää oli silti!




maanantai 24. huhtikuuta 2017

Me lähdetään Tansaniaan!



Me lähdetään vuodeksi Tansaniaan! 

Tai tarkemmin sanottuna kymmeneksi kuukaudeksi. Tämä blogi on perustettu, jotta voitte seurata nyt alkuun tätä projektia ja matkan järjestelyjä ja sitten elokuusta kesäkuuhun meidän elämää Dar Es Salaamin kaupungissa, Tansaniassa. Tässä ensimmäisessä tekstissä haluan kertoa miten tähän päätökseen oikein päädyttiin. Tämä on luultavasti myös kaikista tulevista teksteistä pisin ja visuaalisesti tylsin. :D Mutta älä pelästy, kyllä niitä kuviakin tulee, enkä varmasti jaksa kirjoittaa näin pitkiä tekstejä jatkossa.

Kuten monet varmasti tietävät, niin me olimme Mombasassa, Keniassa kaksi viikkoa hiihtoloman aikoihin. Se matka todella muutti meidät. Meillä, Simonilla ja minulla on ollut lähetystyö aina lähellä sydäntä, ja Raamattukouluaikoina ajattelin, että me lähdetään jonnekin ihan puskiin kääntämään Raamattua tai muuta jännittävää ja uhkarohkeaa. Perheenperustamisen ja Suomeen asettumisen myötä on into vähän laantunut, vaikka sitä välillä onkin ajatellut, että tätäkö tämä nyt sitten on, tämäkö on meidän elämän tarkoitus? Niin kuitenkin on tuntunut aika mukavalta olla ja elää ihan normaalia elämää. (Vaikka sillä varmasti on ollut myös oma tarkoituksensa ja tehtävänsä.) Eikä näitä lapsiakaan voi niin vain siirtää paikasta toiseen. Tulee juurettomuutta ja kaikenlaista. Ja entä turvallisuus? Siellä lähetysmaissahan on vaikka mitä eläimiä, sairauksia, terrorismin uhkaa ja vaikka mitä.

Neljä vuotta sitten meitä pyydettiin opettamaan Raamattukouluun Dar Es Salaamiin. Ehdotus tuntui jännittävältä, ja me vähän innostuimmekin asiasta. Mutta meidän ensimmäinen lapsi oli juuri aloittamassa koulua, me olimme ostaneet talon ja odotimme neljättä lasta, joten ajankohta oli vähän huono. Lisäksi en varsinaisesti ihan rehellisesti sanottuna edes halunnut lähteä mihinkään - en ainakaan Afrikkaan.

Viime kesänä, kun näimme Piaa ja Kirsiä (lähetystyöntekijät Keniassa ja Tansaniassa), kysyi Kirsi taas, että koska me tulemme käymään. Itse aina vähän välttelin näitä kysymyksiä ja vastasin mielellään, että mietitään ja rukoillaan. Mutta viime kesänä me (tai oikeastaan Simon) sanoimme, että jos me nyt vaan päätämme että tulemme, vaikka hiihtolomalla. Totuushan on että jos vain mietitään ja rukoillaan ilman että päätetään mitään, niin hyvin harvoin myöskään päästään minnekään. Mahdollisuutta lähteä ja rahoja siihen aika harvoin vain yhtäkkiä on tilillä. Joten me päätimme lähteä. Samalla päätimme myös säästää ja peruuttaa kaikki kesälomasuunnitelmat ja suuremmat remontit. Se tuntui silloin aika kovalta uhraukselta. Varsinkin kun itsestäni tuntui, että olisin paljon mieluummin laittanut rahat johonkin muuhun, tai vaikka lähtenyt lomamatkalle jonnekin ihan muualle. Mutta samalla tiesin, että Jumala halusi meidän lähtevän Keniaan.

Aika kului ja me saimme ostettua lentoliput ja säästettyä aika paljon rahaa. Loppuvaiheessa meille tuli kuitenkin autoon aika iso remontti ja esimerkiksi rokotuksiin meni aika paljon enemmän rahaa kuin mitä olimme ajatelleet, ja taloudellinen tilanne tuntui lähes ylivoimaiselta vielä viikko ennen lähtöä. Mutta ihan viimeisinä päivinä saimme tukea eri ihmisiltä, siis ihan rahaa, niin että pystyimme lähteä hyvillä mielin laskut maksettuina. Saimme myös vaatteita, aurinkorasvaa ja paljon rohkaisevia sanoja. Yksi minulle tärkeä asia oli tekstiviesti. Yksi ystäväni oli rukoillut meidän matkan puolesta ja nähnyt lukon ja avaimen, ja koki, että Jumala halusi sanoa minulle, että Hän tulee avaamaan jotain minun sydämessä ja että tulen tietämään, mikä on Jumalan kutsu minun elämääni. Nämä oli suuria sanoja ja "kätkin" ne sydämeeni.

Matka oli huikea, me näimme ja koimme paljon ja lämpö tietysti oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta ja ihanaa, useimmiten. Matkan aikana mietin ystäväni viestiä. Mutta vahvimmin se oli mielessä hetkenä, jolloin tuntui, että olin vain yksin lasten kanssa kun mies sai käydä kokouksissa ja sen lisäksi jäi juttelemaan kadullakin ihmisten kanssa Jeesuksesta. Ja se mitä ajattelin, oli että ehkä tulin sinne asti tietämään, että ainakaan lähetystyöhön en halua lähteä... Ajattelin myös vähän kauhistellen välillä, että toivottavasti Pia ja Kirsi eivät nyt ajattele, että me siksi ollaan tultu, että me haluttaisimme tulla takaisin.

Matkan viimeiset päivät asuimme erään perheen luona ja tämän perheen äidin, Carolinen kanssa kävimme hyviä keskusteluja. Eksyimme juttelemaan mm. siitä, että jos tulisimme sinne lähetystyöhön. Kerroin hänelle, miten vaikeaa meidän olisi järjestää lähtö, kun meillä on talo, auto ja kouluikäisiä lapsia. Mutta katsotaan, jos se on Jumalan tahto, sanoin. Tämä nainen sanoi kuitenkin jotain, mikä todella jäi mieleeni. Hän sanoi suunnilleen näin, että

"...jos odotat, että onko jokin 100% Jumalan tahto,
voit saada odottaa koko elämäsi.
Jos tahdot jotain, niin toimi."
(Tottakai Jumala voi ilmoittaa tahtonsakin, mutta totta myös se, että Jumala vaikuttaa meidän tahtomiseen ja tekemiseen ja toisaalta varmasti estäisi meidän toiminnan, jollei se olisikaan Hänen tahtonsa.)

"Mutta kun en tiedä haluanko", minä vastasin ja tarkoitin, että en kyllä halua.

Palasimme kotiin, oli kylmä ja ikävä lämpöä. Mutta muuten oli ihan mukava olla takaisin kotona. Kunnes parin päivän kuluttua se iski yhtäkkiä, pannuhuoneessa. Se, että tahdoin, tahdoin takaisin! Ja se ei ollut vain kylmyyden takia, vaan siinä oli jotain erityistä. Itkin, että haluan takaisin. Pohdin tätä, sitä mitä ystäväni oli kirjoittanut ennen matkaa ja mitä Caroline oli sanonut, rukoilin ja koin ihan älytöntä iloa: yhtäkkiä tiesin mitä halusin ja mitä Jumala halusi minun tekevän. Kaikki pelko turvallisuudesta ja huoli käytännön asioista oli poissa. Kun sitten kerroin Simonille näistä ajatuksista, hän kertoi, että samaan aikaan hänkin oli kokenut ihan vastaavaa ja oli aivan samoilla linjoilla. Niin me kysyimme Kirsiltä, onko  jotain mitä me voisimme siellä tehdä, ja hän vastasi, että Dar Es Salaamin raamattukoulussa tarvitaan rehtoria ja opettajaa/opettajia. Ja niin me päätimme lähteä sinne.

Vaikka meillä ei ollut yhtään rahaa säästössä, minulla ei tiedossa töitä kesäksi, talo pitäisi saada vuokrattua, auto myytyä, vuokra Tansaniassa pitäisi maksaa etukäteen koko ajalta eikä hajua miten lasten koulu järjestyisi, ei meillä ollut epäilystäkään tästä asiasta eikä suunnitelmien peruuttaminen ollut edes vaihtoehto. Tuntui aika hurjalta ja uhkarohkealta tällä tavalla vain luottaa Jumalaan, mutta aika siistiltä myös! Myöhemmin Simon sanoikin, että suurimman varmuuden hänelle antoi se, että minä, joka yleensä stressaan kaikesta, en kantanut nyt huolta mistään. Ja ylipäätään se, että halusin lähteä.

Eli näissä jännittävissä tunnelmissa jäämme odottamaan miten kaikki järjestyy ja minkälainen vuosi meille on suunniteltuna!

Jos koet, että haluat auttaa meitä tässä projektissa, niin me todella arvostamme apuasi. Tässä muutama keino, jolla voit auttaa:

  • Rukoile mielellään meidän puolesta, että kaikki järjestyy parhaalla mahdollisella tavalla niin ennen matkaa kuin sen jälkeenkin.
  • Jos haluat tai tiedät jonkun joka haluaisi vuokrata ison omakotitalon kivalla suojaisalla tontilla Paraisten keskustasta 10 kuukaudeksi, ota yhteyttä.
  • Jos haluat ostaa 9-paikkaisen Transporterin niin se on myytävänä heinäkuun lopulla.
  • Tarvitsisin hoitolapsia kesäksi tai muuta työtä mitä voi tehdä kotona tai sitten muualla iltaisin ja viikonloppuisin, kaikki ideat on tervetulleita.
  • Myös ihan rahallista tukea on mahdollista antaa :)